Hammashoidon historiaa

Varhaisimmat hammaslääketieteeseen liittyvät arkeologiset löydöt ovat 9000 vuoden takaa Intiasta, Indusjoen laaksosta. Tuolta ajalta on löytynyt merkkejä hampaiden poraamisesta. Ennen nykyaikaisen hammashoidon syntyä hammashoidon ainoana vaihtoehtona oli lähinnä hampaiden poistaminen ja tekohampaat, joita tehtiin erilaisista materiaaleista ja esimerkiksi etruskit valmistivat niitä 700 eaa. eläinten hampaista ja japanilaiset 1500-luvulla puusta. Ensimmäiset posliiniset tekohampaat valmistettiin jo vuonna 1771, kun taas hammasharja keksittiin vasta vuonna 1780. Tätä aikaisemmin hampaat puhdistettiin hieromalla niihin esimerkiksi suolaa ja nokea. Suomessa hammasharjaa saatettiin pitää kuitenkin vielä 1970-luvun alussa syntisenä turhakkeena. Suomalaisena kansanomaisena lääkityksenä hammassärkyyn voitiin käyttää tupakansavua, pirtua, ruokasuolaa, inkiväärijauhetta, erilaisia happoja – jopa dynamiittia!

Nykyhammashoidon historia alkaa vasta 1800-luvulla

Varsinaisen nykyhammashoidon historia on varsin nuori. Perusteet nykyaikaiselle hammashoidolle luotiin vasta 1800-luvulla. Tuolloin keksittiin mekaaninen pora, puudutus sekä hampaiden paikkaus. Sähköporan keksijä George F. Green sai keksinnölleen patentin 1875. Amalgaami, joka sisältää elohopeaa, hopeaa, kuparia ja tinaa, kehitettiin hampaiden paikkausaineeksi 1830-luvun Ranskassa. Tätä aikaisemmin hampaiden paikkauksessa saatettiin käyttää mehiläisvahaa, asbestia, tinaa tai lyijyä. Myös kultaa käyttivät paikkausaineena ne, joilla oli siihen varaa. Ensimmäinen hammaslääkärin tuoli keksittiin 1831 ja samalla vuosisadalla maailmalla aloitettiin puudutusaineiden kehittäminen. Ilokaasu mahdollisena kivunlievittäjänä keksittiin vuonna 1844. Hammastahnan käyttö yleistyi 1800-luvulla, vaikkakaan silloisella fluorittomalla hammastahnalla ei ollutkaan merkittäviä terveyshyötyjä.

Hampaiden hoidon taso Suomessa heikkoa 1970-luvulle asti

1800-luvun Suomessa hammashoito tarkoitti käytännössä hampaiden poistoa ja proteesien tekemistä. Hammashoidon ammattilaisista oli pulaa. Vuonna 1890 Suomessa asui 2,3 miljoonaa ihmistä, mutta hammaslääkäreitä oli vain 20 ja hekin toimivat vain kaupungeissa. Palveluille olisi kuitenkin ollut tarvetta. 1800-luvulla elintason noustessa ruuasta tuli yhä sokeripitoisempaa, minkä myötä myös hampaiden reikiintyminen lisääntyi. Suomalaisten hampaiden kunto oli huono ja hoidon taso heikkoa vielä pitkälle 1900-luvulle asti. Sokerin kulutus nousi taas rajusti sotien jälkeen ja reikiintyminen lisääntyi räjähdysmäisesti. Vielä 1960-luvulla yleinen hygieniataso oli maassamme monin paikoin heikkoa. Perhe kävi saunassa kerran viikossa ja pesi tuolloin myös hampaansa – kaikki samalla harjalla. Tämä luonnollisesti levitti kariesta räjähdysmäisesti.

Maalla asuvilla lähimpään hammaslääkäriin saattoi olla matkaa satoja kilometrejä. Vastaanotolle lähdettiin vasta äärimmäisessä hädässä ja yleistä oli, että tällöin poistettiin kerralla koko hammaskalusto. Suuri osa suomalaisista aikuisista olikin hampaattomia vielä 1970-luvun alussa. Tekohampaat olivat yleinen rippi- tai häälahja. Niiden ongelmana oli toisaalta niiden hankkimisen hankaluus, hinta ja huonot käyttökokemukset. Hampaiden paikkaamisesta muodostui todellinen vaihtoehto tekohampaille vasta 1970-luvulla. Siitä huolimatta hammashoidossa koettiin 1900-luvulla myös monia uusia keksintöjä ja edistysaskeleita. 1960-luvulla yleistyi hammaslääkärin työskenteleminen yhdessä hammashoitajan kanssa, joka tehosti ja paransi työtä. 1960-luvulla alkoi myös hammashoitajien koulutus ja ensimmäiset erikoishammasteknikot valmistuivat.

Fluori ja kansanterveyslaki pelastavat suomalaisten hampaat

Suomalainen hammashuolto ja hampaiden hoito saivat aivan uuden suunnan 1970-luvulla. Syynä oli sekä vuonna 1972 voimaan astunut kansanterveyslaki että fluorihoito. Esimerkiksi fluorihammastahnat ilmestyivät kauppoihin 1960-luvulla. Myös fluoritablettien käyttö yleistyi ja juomaveden fluorausta alettiin suositella. Ksylitolin teollinen valmistus alkoi vuonna 1975 turkulaisen Hellaksen valmistettua ensimmäisen ksylitolipurukumin. Kansanterveyslaki määräsi lasten hammashoidon kuntien tehtäväksi, ja valistus- ja ennaltaehkäisevä työ saivat aivan uutta pontta. Oulun ja Kuopion yliopistoissa alkoi hammaslääkärikoulutus vuonna 1973 ja erikoishammaslääkärikoulutus vuonna 1975. Uudistusten myötä ihmisten asenteet hampaita ja niiden hoitoa kohtaan muuttuivat. Halu pitää omat hampaat kasvoi kansalaisten keskuudessa.

Hammashoito 1980-luvulta uuden vuosituhannen alkuun

1980-luvulla kouluikäisten hammasterveys parantui merkittävästi. Huoli ja mielenkiinto alkoivat kohdistua lasten lisäksi yhä enemmän myös aikuisten hampaiden kuntoon. Julkisen hoidon piiriin otettiin uusia ikäluokkia: aluksi 1961 tai tätä myöhemmin syntyneet ja vuosikymmenen lopulla vuonna 1956 syntyneet tai tätä nuoremmat henkilöt. Vuoden 1986 lakiuudistuksen myötä yksityisestä hoidosta saattoi saada korvausta Kelalta. 1980-luvulla muovipaikat alkoivat pikkuhiljaa syrjäyttää amalgaamipaikat. Hampaiden hoidon kannalta yksi lähihistorian merkittävimmistä muutoksista oli kunnille vuonna 2002 annettu velvoite järjestää hoito kaikille ikäluokille. Samalla Kela-korvauksen piiriin pääsivät myös vanhemmat ikäluokat. 2005 astui voimaan hoitotakuu, joka asetti määräajat julkiseen hoitoon pääsylle.